Kumpparit ja kumppanit, originally uploaded by Lukree.
Rahantuhoa ei voi estää.
Archive for July, 2007
Naamat panoraama sateenkaari, originally uploaded by Lukree.
Hii, olipa jälleen kivat festarit, eli perinteiset Naamat, vaikkakin melkoisen kosteahkoa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Oikeastaan sade ei pystynyt tuhoamaan jälleen takuuvarmaa kivaa tunnelmaa. Perjantain ja lauantain välisenä yönä satoi niin paljon että Eero kömpi samaan telttaan mun ja Jonen kanssa. Aamulla katselimme telttaa ja eihän se halpa rotisko pitänyt lainkaan vettä. Paitsi sisäpuolellaan. Voisivat kieltää moisen tuotteen myynnin telttana ja myydä ne vaikka Saharaan vedenkeruulaitteiksi.
Lauantaina sateli taas ihan mukavasti silloin tällöin pitkin päivää, joten koko festarialue muuttui lievästi mutavelliksi. Onneksi oli kumpparit ja sadevaatteet mukana. Ville kävi hakemassa Hannan asemalta ja ostamassa lisää sadevermeitä.
Esiintyjistä ainut joka sai kiinnostumaan oli oikeastaan vain The Others, eli covereita soittava 22-Pistepirkko sekä tietysti takuuvarmat standupit.
Tapahtuma oli ensimmäistä kertaa loppuunmyyty ja ainakin saunalla oli ihan valtava tungos, navetan standuppeihinkaan eivät kaikki halukkaat mahtuneet. Hieman ikävää tietysti.
Lisää kuvia flickerissä.
Alkoi sapettamaan metsäretkellä kameran muistin vähyys, joten sijoitin 8Gb muistikorttiin ja vara-akkuun. Nyt mahtuisi pelkkiä raw-kuvia jopa 657kpl, joten enää ei tarvitse säästellä.
Oltiin viikonloppu Repoveden kansallispuistossa Villen, Juhan ja erään toisen Villen eli Norpan kanssa. Menimme jo torstaina ja asetuimme Olhavan jylhien kiipeilykallioiden suojaan teltoilla. Paikalla ei ollut vielä ketään, mutta viikonloppuna telttakylä käsitti jo yli kymmenen telttaa.
Aivan mahtava paikka, ei voi muuta sanoa. Varsinkin kalliot olivat todella vaikuttavat – kiipesi sitten tai ei. Kävin Villen kanssa patikoimassa lauantaina noin 15 km lenkin ja olipa kiva olla metsässä pitkästä aikaa. Melomalla alue olisi varmasti parhaimmillaan.
Pääsin myös kokeilemaan ensimmäistä kertaa kalliokiipeilyä. En ollut aiemmin kiipeillyt sisälläkään kuin ihan muutaman kerran. Kieltämättä jännitti, mutta kiipesin ensimmäisellä kerralla 15-20m korkeuteen, jossa jalat alkoivat olla sen verran vetelät että oli parempi tulla alas kuin ahnehtia. Toinen kiipeilysessio päättyi hieman nolommin! Suuri osa Olhavan kiipeilyreiteistä lähtee vesirajasta. Muutama mahtavan näköinen reitti lähtee kivasti pieneltä “saarelta”, eli veden pinnassa olevalta kivenlohkareelta, jonne menimme veneellä. Omalla vuorollani Ville auttaa valjaat päälleni ja katsoo että solmut ovat kunnossa. Samalla hän sanoo että “voit kiristää sitten solmut vielä tiukemmalle köyden varassa”. Minä teen työtä käskettyä ja vinkkaan varmistajalle että pitää köyden kireällä. (Köysi kulkee siis omista valjaistani ylös kallioseinämässä olevaan pulttiin ja sieltä varmistajan valjaisiin) Joku aivosolmuhan tässä oli se solmu mikä olisi pitänyt ennemmin kiristää, sillä päätin hypätä seinäämää vasten, eikä varmistajakaan oikein tainnut tajuta että mitä olin tekemässä, sillä melko uusi köysi venyi melkoisesti… Ei siinä muuten mitään, mutta takapuolen alla ei ollut kuin vettä! Peppu, kintut ja mankkapussi kastuivat. Sekä itseluottamus että ystävien arvostus! No… lähinnä kaikkia huvitti! Märillä vaatteilla ja kengillä ei paljoa enää kiipeilty.
Viimeisenä yönä kävi kyllä tosi ikävä episodi. Olin nuotiopaikalla Villen kanssa melko myöhään yöllä ja kaikki muut retkeilijät olivat menneet jo nukkumaan. Yksi seurue nähtiin aiemmin jolla oli 3v ja 6v lapset mukana. Olimme kahdestaan nuotiolla ja nämä lapset tulivat itkien aivan paniikissa meidän luo. Rauhottelimme lapsia ja pyysimme viemään vanhempien teltan luo (isäpuoli ja äiti). Vanhemmat eivät olleet lainkaan teltalla ja lapset olivat hätääntyneet kun heitä ei näkynyt. Tyttölapsi oli kakannut housuun ja vaihdettiin sen pöksyt ja laitettiin lapset uudestaan nukkumaan. Naapuriteltan Villiina (?) heräsi myös parkuun ja tuli auttamaan. Odottelimme pari tuntia ja olimme jo varmoja että jotain oli tapahtunut kun vanhempia ei näy. Oltiin valmiina jo herättämään muut teltat että lähtisimme etsimään heitä, kun he tulivat takaisin. Nämä sankarit olivat “lähteneet hakemaan vettä” (paikkaan jonne on maksimissaan 1/2h kävely yhteen suuntaan) ja viipyivät matkalla yli kolme tuntia! Kuka jättää noin nuoret lapset metsään telttaan kolmeksi tunniksi ilman että sanovat muille paikalla olijoille mitään?! Jos emme olisi olleet nuotiopaikalla Villen kanssa, olisivat lapset voineet lähteä metsään etsimään vanhempiaan ja eksyä sille tielleen. Koko leiripaikka oli ihan veden vieressä kaiken lisäksi. Ihan todella vastuutonta porukkaa… Kiitoksiakaan oli turha odottaa.
Villen kanssa vitsailtiin että mitä me halusimme? Kivoja sinkkutyttöjä, mutta päädyimme sijaisvanhemmiksi! On tämäkin.
No, sunnuntaina oli kaikkein aurinkoisin päivä, joten edellisyön tapahtumat saivat unohtua. Kiipeilyt jäivät vähille, mutta muuten oli kivaa. Terveisiä Villiinalle ja “Väärälle Miehelle“!
Kuvia seuraa myöhemmin kunhan pääsen rakkaan kotikoneen ääreen.
Hauska sattuma jäi mieleeni viime viikolta! Olin lähijunassa matkalla keskustaan kun noin nelivuotias pikkutyttö katseli minua ja irvisti. Minä irvistin takaisin ja siitäkö vasta show alkoi. Vääntelimme toisillemme erilaisia ilmeitä muutaman pysäkinvälin ilman että tytön vanhemmat kiinnittivät huomiota naamanvääntelyyn. Vasta kun pikkutyttö olisi tahtonut tulla luokseni, ei äiti päästänyt häntä sylistään.
Harmi, olisin saanut kaverin!
(Tai ainakin kallis)
Nyt on sitten kauppakirjat kirjoitettu ja voi vihdoin huokaista helpotuksesta. Muutto Kallioon ja omaan asuntoon on nyt siis edessä. Aika hullua että tämä sitten kuitenkin toteutui, kun koko kämpän hankinta yllätti oikeastaan aika lailla puun takaa. Nyt on tosissaan innoissaan omasta asunnosta – kerrankin voi laittaa paikat sellaiseksi kuin haluaa, ilman pelkoa siitä että hetken päästä sitä muuttaa kuitenkin pois. Mielessä on paljon ideoita mitä uuteen kämppään tekisi mieli tehdä.
Nyt Repoveden kansallispuistoon viikonlopuksi eräilemään ja lomailemaan. Pelkkä pankeissa ravaaminen ehtikin jo syödä turhan paljon arvokasta loma-aikaa!
Luulen että pahin on jo ohi. Erosta Sinin kanssa on yli kuukausi ja alan pikkuhiljaa tottua yksin olemiseen. Vaikeaa se silti yhä on, eikä päivääkään mene ettenkö ajattelisi kuinka haluaisin että asiat olisivat toisin. Pidän sänkyni vierellä yhä viimekesäisiä valokuvia Ahvenanmaan pyöräretkeltä ja toivon että saisin sen kaiken takaisin. Niin ei vain tapahdu, se on pakko ymmärtää pikkuhiljaa.
Olen seurustellut lähes aina teinivuosista lähtien, muutamaa parin vuoden taukoa lukuunottamatta. Sitä on niin tottunut siihen, että on olemassa joku jota odottaa, ajatella ja ikävöidä. Alkaa olla korkea aika opetella olemaan yksin. Sini oli usein pois, pitkiäkin aikoja, mutta ei se ole sama asia, kun tietää että toinen on kuitenkin jossain ja ajattelee sinua. Toisaalta etenkin talvisin minulle tulee “erakkomaisia” aikoja, jolloin tahtoisin olla enemmän omissa oloissani, mutta nämä ajat eivät koskaan kestä pitkiä aikoja kerrallaan. Usein päivä riittää ja sitten on jo ikävä.
Vaikka emme olleet yhdessä kuin reilun vuoden, rakastuin Siniin todella pahasti. Ja vaikka kaikki on nyt ohi, olen kuitenkin onnellinen kaikesta oppimastani. Nyt olen varma siitä että haluan joskus lapsia ja perheen. Sinin kanssa se tuntui mahdolliselta. Uskon oppineeni myös paljon ekologisemmasta ja eettisemmästä elämäntavasta ja uskon että jatkossa osaan paremmin ajatella miten tällä pallolla kuuluisi elää jotta kaikilla olisi hieman parempi olla.
Seurustelun myötä olen myös onnistunut erkanemaan monista hyvistä ystävistä. Jotenkin vain yhteydenpito on jostain syystä jäänyt tosi vähiin. Tätäkin on hieman pakko petrata. Tuntuu ihan tosi typerältä viettää kauniita päiviä näin kesälomalla pelkissä omissa oloissaan, mutta jostain syystä en jaksa joka päivä tavata ihmisiä tai järjestää jotain ohjelmaa. Jostain syystä “ohjelman järjestäminen” tuntuu itsepetokselta, vaikka yksin ollessaan sitä useammin miettii menneitä eikä oikein osaa päästää irti. Hivenen olen onnistunut jo petraamaankin, on ollut hauska nähdä esimerkiksi serkkua Teemua, joka on asunut Helsingissä jo hyvän aikaa eikä olla oikein vain törmätty. Tuulin ja Hannan kanssa on tullut oltua enemmän, sekin vain hyvä juttu koska he ovat hauskaa seuraa. Lisäksi on tullut nähtyä lukioaikojen luokkakaveria Tuukkaa, jota en ole nähnyt lainkaan sitten lukion.
Joka tapauksessa – yksin oleminen on perseestä. Se on nyt kuitenkin vain kestettävä.
Lähipubissa “yhdellä” käydessäni samassa pöydässä istunut muukalainen kertoi ajasta jolloin oli työttömänä ja karaoke oli juuri saapunut itä-Helsinkiin. Hänelle tarjottiin koko ilta ravintolassa kunhan hän vain laulaisi kappaleen “Mä joka päivä töitä teen”.
IMG_0149, originally uploaded by VastaTuuli.
Aivan mainio tämä Flickr-yhteensopivuus! Ei siinä mitään että pystyn lähettelemään OMIA kuviani Flickristä blogeihin, mutta yhtä helposti onnistuu MUIDEN kuvien lähettäminen! Tuulin ottama kuva juhannuksenvietosta! 
No niin, kai tähänkin oli sitten viimein tultava. Jo jonkin aikaa pitänyt saada aikaiseksi oma blogi ja nyt näin kesälomalla se tarvittava aika sitten löytyi. Minulla ei välttämättä ole mitään kummempaa sanottavaa ihmiskunnalle, joten aika näyttää mitä tästäkin nyt sitten tulee. Ehkä pienimuotoisena tarkoituksena on kirjoitella asioita ylös hieman päiväkirjatyyppiseen tapaan, jotta sitten myöhemminkin muistaisi mitä ihmettä sitä on tullut puuhattua. Siinä sivussa postailen myös Flickriin tuuppaamiani valokuvia sekä ehkä yritän myös kehittyä kirjoittajana. Mahdollisesti myös ihmisenä. Todennäköisesti kuitenkaan en.