Oltiin viikonloppu Repoveden kansallispuistossa Villen, Juhan ja erään toisen Villen eli Norpan kanssa. Menimme jo torstaina ja asetuimme Olhavan jylhien kiipeilykallioiden suojaan teltoilla. Paikalla ei ollut vielä ketään, mutta viikonloppuna telttakylä käsitti jo yli kymmenen telttaa.

Aivan mahtava paikka, ei voi muuta sanoa. Varsinkin kalliot olivat todella vaikuttavat – kiipesi sitten tai ei. Kävin Villen kanssa patikoimassa lauantaina noin 15 km lenkin ja olipa kiva olla metsässä pitkästä aikaa. Melomalla alue olisi varmasti parhaimmillaan.

Pääsin myös kokeilemaan ensimmäistä kertaa kalliokiipeilyä. En ollut aiemmin kiipeillyt sisälläkään kuin ihan muutaman kerran. Kieltämättä jännitti, mutta kiipesin ensimmäisellä kerralla 15-20m korkeuteen, jossa jalat alkoivat olla sen verran vetelät että oli parempi tulla alas kuin ahnehtia. Toinen kiipeilysessio päättyi hieman nolommin! Suuri osa Olhavan kiipeilyreiteistä lähtee vesirajasta. Muutama mahtavan näköinen reitti lähtee kivasti pieneltä “saarelta”, eli veden pinnassa olevalta kivenlohkareelta, jonne menimme veneellä. Omalla vuorollani Ville auttaa valjaat päälleni ja katsoo että solmut ovat kunnossa. Samalla hän sanoo että “voit kiristää sitten solmut vielä tiukemmalle köyden varassa”. Minä teen työtä käskettyä ja vinkkaan varmistajalle että pitää köyden kireällä. (Köysi kulkee siis omista valjaistani ylös kallioseinämässä olevaan pulttiin ja sieltä varmistajan valjaisiin) Joku aivosolmuhan tässä oli se solmu mikä olisi pitänyt ennemmin kiristää, sillä päätin hypätä seinäämää vasten, eikä varmistajakaan oikein tainnut tajuta että mitä olin tekemässä, sillä melko uusi köysi venyi melkoisesti… Ei siinä muuten mitään, mutta takapuolen alla ei ollut kuin vettä! Peppu, kintut ja mankkapussi kastuivat. Sekä itseluottamus että ystävien arvostus! No… lähinnä kaikkia huvitti! Märillä vaatteilla ja kengillä ei paljoa enää kiipeilty.

Viimeisenä yönä kävi kyllä tosi ikävä episodi. Olin nuotiopaikalla Villen kanssa melko myöhään yöllä ja kaikki muut retkeilijät olivat menneet jo nukkumaan. Yksi seurue nähtiin aiemmin jolla oli 3v ja 6v lapset mukana. Olimme kahdestaan nuotiolla ja nämä lapset tulivat itkien aivan paniikissa meidän luo. Rauhottelimme lapsia ja pyysimme viemään vanhempien teltan luo (isäpuoli ja äiti). Vanhemmat eivät olleet lainkaan teltalla ja lapset olivat hätääntyneet kun heitä ei näkynyt. Tyttölapsi oli kakannut housuun ja vaihdettiin sen pöksyt ja laitettiin lapset uudestaan nukkumaan. Naapuriteltan Villiina (?) heräsi myös parkuun ja tuli auttamaan. Odottelimme pari tuntia ja olimme jo varmoja että jotain oli tapahtunut kun vanhempia ei näy. Oltiin valmiina jo herättämään muut teltat että lähtisimme etsimään heitä, kun he tulivat takaisin. Nämä sankarit olivat “lähteneet hakemaan vettä” (paikkaan jonne on maksimissaan 1/2h kävely yhteen suuntaan) ja viipyivät matkalla yli kolme tuntia! Kuka jättää noin nuoret lapset metsään telttaan kolmeksi tunniksi ilman että sanovat muille paikalla olijoille mitään?! Jos emme olisi olleet nuotiopaikalla Villen kanssa, olisivat lapset voineet lähteä metsään etsimään vanhempiaan ja eksyä sille tielleen. Koko leiripaikka oli ihan veden vieressä kaiken lisäksi. Ihan todella vastuutonta porukkaa… Kiitoksiakaan oli turha odottaa.

Villen kanssa vitsailtiin että mitä me halusimme? Kivoja sinkkutyttöjä, mutta päädyimme sijaisvanhemmiksi! On tämäkin.

No, sunnuntaina oli kaikkein aurinkoisin päivä, joten edellisyön tapahtumat saivat unohtua. Kiipeilyt jäivät vähille, mutta muuten oli kivaa. Terveisiä Villiinalle ja “Väärälle Miehelle“!

Kuvia seuraa myöhemmin kunhan pääsen rakkaan kotikoneen ääreen.